5. Joukkotiedotusvälineet ja demokratia
Olaf Metzelin ja Antoni Clavén töissä on vahvasti esillä vallan, median ja yleisön välinen suhde. Metzelin teoksessa on selkeämpi ja provosoivampi sävy. Siinä lehdistötieto muunnetaan eräänlaiseksi kullatuksi idoliksi.
Taideteoksia
Olaf Metzel taiteen toistuvana teemana on se, miten valta vaikuttaa yleisön käsitykseen ja mielipiteisiin arkitapahtumista mutta myös vääristää niitä. Suuri paneeli Il Messagero, mercoledì 12. October 1988 (1989) koostuu metallimatriiseista, joita on käytetty asianomaisen lehden painamiseen mainittuna päivänä. Nykypäivän etääntyneiden katsojien on lähes mahdotonta erottaa matriiseihin kaiverrettuja keskeisiä aiheita – kidnappauksia, terroritekoja ja tragedioita, koska alumiinisen reliefityön sekava pinta on kurtussa.
Antoni Clavé maalaus välittää kuvan lehtiuutisten arvosta ja levittämisestä koko kaupunkialueelle. New York II (1989) viittaa siihen, miten kulttuuria levitetään ja käytetään jatkuvasti, ja miten nopeasti se kuluu ja tulee korvatuksi. Pop-poetiikka ja kollaasin käyttö – sanoma- ja aikakauslehtikuvat levitettyinä suoraan pintaan – ovat sopusoinnussa amerikkalaisen Robert Rauschenbergin 60-luvulla tekemän taiteellisen tuotannon kanssa: kuvat kietoutuvat toisiinsa kuin palimpsestissa höysteenään valovoimaisen pigmentin sipaisuja.
Myös teoksen Wall (2008) konseptin taustalla on viittaus tekstin ja kuvien avulla kuvattuihin sanomalehtiuutisiin. Multimediataiteilija Anna Baumgart lavastaa järkyttävän ja traagisen tositilanteen, joka kuvastaa tiettyä Euroopan historian ajankohtaa.
Yhden hahmon jalkaan on kaiverrettu isoilla kirjaimilla uutistoimiston nimi Reuters Forum. Tarkoituksena on osoittaa veistosryhmän ikonografinen alkuperä. Visuaalisena viitteenä on lehtikuva, johon on ikuistettu ryhmä berliiniläisiä, jotka pakenevat sen jälkeen, kun heidät on evakuoitu kodeistaan elokuussa 1961. Valokuvauspäivänä kaupungin kahtia halkaiseva muuri oli yhä vaikeampi ylittää. Se oli muuttumassa tappavaksi esteeksi, joka symboloi syvää ideologista kuilua neuvostoblokin ja lännen välillä kolmen seuraavan vuosikymmenen ajan. Siihen saakka, kunnes muuri purettiin vuonna 1989. Tätä historiallista hetkeä on kuvattu joissakin Frank Thiel sarjan Berlin (1990) valokuvissa.
Baumgart viittaa veistostensa valokuvajournalistiseen alkuperään jakamalla jokaisen henkilön kahteen selkeään puolikkaaseen: Harmaat sävyt etualalla ja yksiväriset valkoiset osuudet taka-alalla. Tämä erottelu heijastaa ryhmän kaksiulotteista alkuperää ja sen siirtämistä valokuvasta kolmiulotteiseen tilaan.
Vaikka veistos on paljon abstraktimpi kuin alkuperäinen valokuva, eikä siinä näy yksityiskohtaisesti henkilöiden kasvoja, Baumgart tekee teoksesta huomattavan realistisen, kun hän jäljittelee henkilöiden mukanaan kantamia esineitä, muun muassa laatikoiden ja laukkujen tekstuuria. Valokuvassa olevien berliiniläisten asennoista ja eleistä välittyy kiireen ja pelon tunne. Hartsihahmoissa se näkyy lievemmin. Hartsia ovat käyttäneet laajalti materiaalina modernin esittävän kuvanveiston merkkihenkilöt, kuten Juan Muñoz tai Keith Edmier.