1. Sananvapaus sekä eleellisen ja kielellisen ilmaisun vapaus
Ajatuksen- ja sananvapaus ovat peruspilareita aidosti demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa kansalaiset käyttävät oikeuksiaan ja osallistuvat tosiasiallisesti yleisen edun kannalta merkittäviin asioihin. Nämä keskeiset vapaudet näkyvät ja konkretisoituvat paremmin yhteiskunnan eri aloilla – tiedotusvälineiden vapaudessa[i], akateemisessa vapaudessa[ii] tai taiteen ja tieteen vapaudessa[iii]. Parlamentti on kannanotoissaan ja tilaisuuksissaan kiinnittänyt niihin kaikkiin erityishuomiota[iv].
Taidealan osalta parlamentti toteaa, että ”Euroopan kulttuurisen monimuotoisuuden ja yhteisten juurten tiedostamisen edistäminen pohjaa taiteellisen ilmaisun vapauteen (…)”[v]. Taiteilijat ovat pitkään pyrkineet tähän vapauteen, joka mahdollistaa omaperäisten ja arvokkaiden teosten luomisen.
Taiteilijan elekielen vapauttaminen kankaalle on ollut yksi abstraktien suuntausten vakioelementeistä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa, olipa kyseessä informalismi tai abstrakti ekspressionismi. Nämä taidesuuntaukset ovat usein hakeneet innoitusta kiinalaisen kalligrafian sulavista siveltimen vedoista ja Zen-buddhismin meditatiivisista tiloista.
Poets for Democracy
Poets for Democracy
Poets for Democracy
BURHAN DOĞANÇAY –
FELIX DROESE – Das Sichtbare des Unsichtbaren
ADOLF FROHNER –
LEANDER KAMPF & SAM ALEKKSANDRA –
Democratic Body
A. R. PENCK –
Tura Kultura
Tura Kultura
Tura Kultura
Tura Kultura
EMILIO VEDOVA –
Form of Freedom
Form of Freedom
PAT ANDREA –
GEORG BASELITZ –
JANNIS KOUNELLIS –
Teos Homage to Calligraphy (1981) on tyylitellyin ja elegantein esimerkki turkkilaisen taiteilijan Burhan Doğançayn (1929–2013) kuvateoksista ja osa hänen Ribbon-sarjaansa. Omaperäiset ja kaarevat viivat näyttävät ikään kuin irronneen ja riippuvan nauhoina kuvitteellisesta seinästä. Ne ovat erinomainen esimerkki trompe l’oeil -tekniikasta, joka muistuttaa islamilaista kalligrafiaa.
Doğançay kehitti todellisen intohimon suurkaupunkialueilla seiniin liimattujen julisteiden tutkimiseen. 1970-luvun puolivälissä hän aloitti laajan dokumentaarisen valokuvaushankkeen, joka kulki nimellä ”Walls of the World”. Hanke jäljittelee ranskalaisen taiteilijan Jacques Villeglén teoksia. Hän oli 1950-luvun alkupuolella katutaiteen edelläkävijä ja loi poikkeuksellisen kokoelman dekollaaseista ja revityistä julisteista. Hänen julistetaiteensa antaa esteettisen arvon suurkaupungeissa katujen varsille tai metroasemien seiniin kiinnitetyille julistekerroksille ja paperinpalasille.
Doğançay jäljittelee teoksessaan kankaan leikkaamista kalligrafisin keinoin, kun taas Felix Droesen (s. 1950) vuodelta 1986 olevassa teoksessa Das Sichtbare des Unsichtbaren (Mitä näkymättömästä on näkyvissä) kangasta on kirjaimellisesti leikattu ja viillelty. Teoksen nimi viittaa siihen, että ajattelutapamme ja uskomuksemme (näkymätön) vaikuttavat väistämättä aineelliseen todellisuuteemme (siihen, mitä on näkyvissä).
Felix Droesella taide ja poliittinen aktivismi kulkevat käsi kädessä, vaikka tällainen ajattelu onkin osoittautunut haastavaksi hänen urallaan. Vuonna 1970 hän kirjoittautui Düsseldorfin taideakatemiaan, jossa hän opiskeli Joseph Beuysin johdolla. Droese on ollut aktiivisesti mukana sodan ja imperialismin vastaisissa samoin kuin ympäristömyönteisissä liikkeissä. Hän myös suoritti useita vuosia kestäneen siviilipalveluksensa psykiatrisessa laitoksessa. Droesen uraa ovat muovanneet mielenosoitukset, vankilatuomiot, journalismi ja järjestötehtävät, vaalit sekä muut poliittiset ponnistelut.
Oman itsenäisen ja persoonallisen kielen luominen ja kodifiointi, johon monet merkittävät nykytaiteilijat ovat pyrkineet, on olennaista myös A. R. Penckin (1939–2017) töissä. Penck syntyi Dresdenissä Saksassa ja sai nimekseen Ralf Winkler. Vuonna 1968 hän otti käyttöön nimen A. R. Penck geologi Albrecht Penckin mukaan.
Penck kehitti 1960-luvulla esihistoriallisia piirroksia muistuttavista tikku-ukoista ja yhtenäisistä merkeistä ja symboleista esteettisiä hahmoja. (…) Hänen estetiikkansa jatkoi kehittymistään 1970-luvun alkupuolelle, jolloin hän asui silloisessa Itä-Berliinissä Saksan demokraattisessa tasavallassa (DDR). Kommunistisen sortohallinnon alaisuudessa salainen poliisi (Stasi) otti Penckin ja hänen kollegansa valvontaan heidän teostensa avantgardistisen luonteen ja poliittisen sisällön vuoksi[vi].
Penck laati eräänlaisen kryptisen, alkukantaisen koodin, jonka avulla hän pyrki välttämään kaikenlaisen sensuurin ja valvonnan. Hän signeerasi teoksensa useilla eri peitenimillä, mikä helpotti hänen maalaustensa kuljettamista pois Saksan demokraattisesta tasavallasta. Vuonna 1980 hän muutti Länsi-Saksaan ja ystävystyi uusekspressionististen maalareiden, kuten Markus Lüpertzin ja Jörg Immendorffin[vii], kanssa.
Bianco e nero -teoksen (1964) tekijä Emilio Vedova (1919–2006) oli yksi abstraktin taidesuunnan merkittävimmistä tulkitsijoista 1900-luvun Italiassa. Hän tuki käsitystä taiteesta vallankumouksellisena ja poliittisena välineenä. Vedova liittyi Milanon fasismin vastaiseen Corrente-ryhmään vuonna 1942 ja oli allekirjoittamassa Oltre Guernica -manifestia Milanossa vuonna 1946.
Corrente-ryhmä katsoi Picasson Guernica-maalauksen symboloivan estetiikkaa, jonka avulla voidaan taistella barbarismia ja tyranniaa vastaan[viii]. Ryhmällä ei ollut määrättyä ohjelmaa, mutta sen jäsenet olivat sitoutuneita puolustamaan ”nykyaikaista” taidetta aikana, jolloin natsien rappiotaiteen vastainen kampanja levisi Italiaan. Vedovan maalaukset 1950- ja 1960-luvuilta kuvastavat herkkyyttä senaikaisille poliittisille kehityskuluille, joista voidaan mainita eri puolilla Eurooppaa vuonna 1968 järjestetyt vallankumoukselliset mielenosoitukset. Bianco e nero on esimerkki abstraktion käytöstä Vedovan taiteessa keinona viestiä poliittisista sympatioista ja tavoitteista[ix].
Nuoret artivistit loivat Elena Poljuhan ohjauksessa neljän akryylimaalauksen sarjan nimeltä Tura Kultura (2024). He käyttivät suoraa, lähestulkoon ruumiillista lähestymistapaa maalaamiseen ja työskentelivät kyykkyasennossa studion lattialle levitetyn kankaan yllä. Menetelmään kuuluu erityisen suora ja intiimi vuorovaikutus taiteilijan ja kankaan välillä, samaan tapaan kuin Jackson Pollockin toimintamaalauksessa.
Tuloksena on elävä, syvällinen ja spontaani kuva, joka muistuttaa Adolf Frohnerin (1934–2007) maalauksen aggressiivista ja hermostunutta tyyliä.Teoksessaan Odysseus auf der Suche (1997) Frohner pelkisti ihmiskehon epätarkaksi siluetiksi, joka muodostuu punertavista, irrallisista viivoista sekä rikkonaisista ja repaleisista jäljistä, ikään kuin kankaaseen olisi painettu riekaleiksi revitty keho. Koko kuvaa hallitseva epämääräinen hahmo kuvastaa Frohnerin läheisyyttä Wienin aktionistien aggressiivisiin performansseihin 1960-luvulla. Sama estetiikka näkyy edelleen tässä 1990-luvun loppupuolelta peräisin olevassa maalauksessa.
Tanskalainen taidemaalari Claus Carstensen (s. 1957) ei myöskään vierasta tätä ekspressionistista kuvakieltä, jossa ei pelkästään kohdata todellisuuden raaimpia ja dramaattisimpia näkökohtia vaan tuodaan ne voimakkaasti esiin. El Arba (1989) on selkeä esimerkki Carstensenin vahvasta historiallisesta ja poliittisesta tiedostavuudesta. Taiteilija haastaa katsojan avoimesti rohkealla värienkäytöllään ja suosimillaan usein väkivaltaisilla ja epämiellyttävillä aiheillaan. Tämä käy selvästi ilmi teoksen aiheesta eli Souk El Arbasta, joka on toisen maailmansodan aikainen hylätty sotilaslentoasema Tunisiassa[x].
Carstensenin teoksia käsitelleet kriitikot ovat todenneet seuraavaa:
Claus (Carstensen) ei ole missään perinteisessä mielessä synkkä taiteilija: hän maalaa aiheita, joita kukaan muu ei halua tuoda esille. (…) Hänen työnsä käsittelevät raskaita ja kiistanalaisia aiheita, kuten sananvapautta, totalitarismia, sukupuolisuhteita ja alastomuutta. Sekä aiheiden että tyylin osalta Claus Carstensen tempaa meidät valvontaviranomaisten, absolutististen järjestelmien, jäykkien luokittelujen ja tavanomaisen ajattelun jatkuvaan ristituleen[xi].
Jannis Kounellisin (1936–2017) tarkoituksellisen rosoinen ja alkeellinen materiaalien käyttö on tunnusomaista häneen itseensä viittaavalle teokselle Composizione (1992). Juuttikangas ja hiilenpalaset peittävät osin valokuvan hänen vuonna 1969 Attico-galleriassa Roomassa näytteille pannusta installaatiostaan, joka koostui 12 elävästä hevosesta. Se oli symbolinen virstanpylväs Arte Povera -suuntauksen merkittävän edustajan uralla.
Kounellisin teoksen provokatiivinen ja omalaatuinen luonne näkyy myös Pat Andrean (s. 1942) ja Georg Baselitzin (s. 1938) paperille tehdyissä figuratiivisissa teoksissa Black Magic (1981) ja Man with ball – Beach picture (1981), vaikka he käyttävätkin hyvin erilaisia plastisia materiaaleja. Andrean teos on herkkä ja hienovireinen piirros, joka kuvaa elävästi kohtausta hämärää, unenomaista taustaa vasten. Taiteilijan uralla toistuvia teemoja ovat pelko, halu, valta, julmuus ja erotiikka. Baselitzin teoksessa on puolestaan hänelle ominainen ylösalainen hahmo maalattuna rennoin vedoin ja roiskein. Radikaalissa käännekohdassa vuonna 1969 Baselitz päätti ryhtyä maalaamaan ja esittämään kohteensa ylösalaisin. Tämä ”käänteinen” maalaaminen osoittaa hänen haluaan kulkea päättäväisesti omaa polkuaan. Samaa itsenäisyyttä hän osoitti jo yhdessä Eugen Schönebeckin kanssa kirjoittamassaan teoksessa ”Pandemonic Manifestos” (1961–1962)[xii].
Tähän osioon ryhmiteltyjen artivismia edustavien teosten keskeisinä aiheina ovat sananvapaus ja luomisvapaus, joita pidämme Euroopassa nykyisin normaaleina perusasioina – eli ruumiillisen ja suullisen ilmaisun vapaus, ajatuksen- ja sananvapaus sekä maantieteellisen liikkumisen vapaus.
Leander Kämpfin ja Sam Alekksandran teos Democratic Body (2024) on videoperformanssi, jossa Kämpf esittää tanssia Alekksandran lausuessa runoa. Tanssi perustuu muodollisiin parametreihin, joista käytiin demokraattista keskustelua. Verkkokyselyn vastaajat päättivät tanssin rakenteen tiettyjen kriteerien ja piirteiden perusteella (eniten käytetyt ruumiinosat, rytmi, suunta jne.).
Kansalaisten puutarhassa Brysselissä järjestetty Poetry Slam ‑tapahtuma (2024) kokosi yhteen useita eurooppalaisia runoilijoita, jotka jakoivat teoksiaan ja ilmaisivat vapaasti ajatuksiaan ja vaikutelmiaan EU:n nykytilanteesta. Bozhana Slavkovan immersiivinen installaatio Form of Freedom (2024) kiteyttää kaikkialla EU:ssa sovellettavan vapaan liikkuvuuden. Se on hienovarainen ja höyhenenkevyt vertauskuva nykyisestä mahdollisuudesta liikkua vapaasti koko mantereella, mikä muutamia sukupolvia sitten oli monille eurooppalaisille mahdoton ajatus.
[i] Euroopan komissio, ”Eurooppalainen medianvapaussäädös”, saatavilla osoitteessa https://commission.europa.eu/strategy-and-policy/priorities-2019-2024/new-push-european-democracy/protecting-democracy/european-media-freedom-act_fi.
[ii] Euroopan parlamentti, ”EP Academic Freedom Monitor 2023”, saatavilla osoitteessa https://www.europarl.europa.eu/thinktank/en/document/EPRS_STU(2024)757798;
Euroopan parlamentti, ”Euroopan parlamentin akateemisen vapauden foorumi”, saatavilla osoitteessa https://www.europarl.europa.eu/stoa/en/ep-academic-freedom.
[iii] Euroopan unionin perusoikeuskirja, 13 artikla – Taiteen ja tieteen vapaus: ”Taiteen ja tieteellisen tutkimuksen vapaus turvataan. Akateemista vapautta kunnioitetaan.”
[iv] Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2024/1083, annettu 11. huhtikuuta 2024, mediapalvelujen yhteisestä kehyksestä sisämarkkinoilla ja direktiivin 2010/13/EU muuttamisesta (eurooppalainen medianvapaussäädös) (EUVL L, 2024/1083, 17.4.2024, ELI: http://data.europa.eu/eli/reg/2024/1083/oj; Euroopan parlamentti, Conference on media freedom and journalists under pressure, 10. huhtikuuta 2024.
[v] Euroopan parlamentin lainsäädäntöpäätöslauselma 28. maaliskuuta 2019 ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi Luova Eurooppa -ohjelman perustamisesta (2021–2027) ja asetuksen (EU) N:o 1295/2013 kumoamisesta: ”Euroopan kulttuurisen monimuotoisuuden edistäminen ja yhteisten juurten tiedostamisen edistäminen pohjaa taiteellisen ilmaisun vapauteen, taiteilijoiden ja kulttuurialan toimijoiden valmiuksiin ja osaamiseen sekä kukoistaviin ja joustaviin julkisen ja yksityisen sektorin kulttuurialoihin ja luoviin toimialoihin, jotka kykenevät luomaan, innovoimaan, tuottamaan ja levittämään teoksiaan suurelle ja monimuotoiselle eurooppalaiselle yleisölle.” EUVL C 108, 26.3.2021, s. 934.
[vi] Blumberg, N. ja Yalzadeh, I., ”A.R. Penck”, Encyclopaedia Britannica, https://www.britannica.com/biography/A-R-Penck.
[vii] Molemmat taidemaalarit ovat myös edustettuina Euroopan parlamentin taidekokoelmassa:
https://art-collection.europarl.europa.eu/fi/collections/lokomotiven/ ja https://art-collection.europarl.europa.eu/fi/collections/wahle/.
[viii] Talvacchia, B. L., ”Politics Considered as a Category of Culture: The Anti-Fascist Corrente Group”, Art History, vol. 8, nro 3, 1985, ss. 336–355.
[ix] Fondazione Emilio e Annabianca Vedova, ”Emilio Vedova: una biografia per immagini”, saatavilla osoitteessa https://www.fondazionevedova.org/emilio-vedova-una-biografia-immagini.
[x] Taideteos oli esillä yksityisnäyttelyssä ”Claus Carstensen: Maghreb Journal”, joka pidettiin Specta-galleriassa Tanskassa vuonna 1989. Vaikka hankinta-asiakirjassa teoksen nimenä on ”El Arba”, kyseisen näyttelyluettelon mukaan teoksen nimi olisi ”Ej Jemaa”, öljy, 200 × 170 cm, 301288–150289.
[xi] Claus Carstensen, ”What’s left (is republican paint) – Nine Sisters” (näyttelyluettelo), ARoS Aarhus Kunstmuseum, 2015; ”Taiteenharjoittamisen ohella Claus Carstensen on myös kuratoinut lukuisia näyttelyjä, joista jokainen on pohjautunut taidehistoriassa usein huomiotta jääneisiin käsitteiden ja muotojen yhteyksiin. Näyttelyt murtavat taidehistoriallisia luokitteluja ja kategorioita ja luovat vaihtoehtoisia narratiiveja. ”Becoming Animal” -näyttelyn tapaan niissä käsitellään käsitteellisiä ja filosofisia kysymyksiä, mutta niihin sisältyy myös muodollinen ja morfologinen tutkimus samankaltaisuuksista, jotka toistuvat eri ajanjaksoina sekä eri ilmaisuvälineissä ja tyyleissä.”
[xii] Berlinische Galerie, ”Angry pamphlet: “Pandemonic Manifesto” by Georg Baselitz and Eugen Schönebeck”, saatavilla osoitteessa https://berlinischegalerie.de/en/collection/specialised-fields/artists-archives/pandaemonisches-manifest/; Morganin kirjasto ja museo, ”Baselitz kirjoitti (nämä manifestit) vuosina 1961 ja 1962 ystävänsä Eugen Schönebeckin kanssa heidän ensimmäistä näyttelyään varten. Tekstissä on viittauksia seksiin, kuolemaan ja uskontoon, ja se ilmentää sodanjälkeisessä Saksassa vallinnutta epäjärjestystä ja sekaannusta voimakkaalla kielenkäytöllä, joka on ottanut vaikutteita Samuel Beckettin, Antonin Artaudin ja Comte de Lautréamontin kirjoituksista. Baselitz kuvasi myöhemmin manifestia ”pelkäksi raivoksi ja melko puolivillaisiksi ajatuksiksi”. Hänen tältä ajanjaksolta peräisin olevat piirroksensa ovat julmia ja väkivaltaisia kuvauksia, jotka esittävät epämuodostuneita hahmoja ja vääntyneiden, muodottomien ruumiiden muodostamia orgaanisia kasoja; saatavilla osoitteessa https://www.themorgan.org/drawings/item/444549.