Bruno Cassinari syntyi Piacenzassa vuonna 1912. Breran taideakatemiassa (1934–1938) Aldo Carpin johdolla opiskelleen Cassinarin tuotantoon ilmestyi pian poliittinen ulottuvuus, sillä taiteilija pyrki kapinoimaan kiivaasti kotimaansa Italian fasistista hallintoa vastaan. Häntä kiehtoivat myös 1900-luvun avantgarde, fauvismi, ekspressionimi ja ennen kaikkea kubismi.
Hänen älyllinen vastarintansa näkyi hänen yhteydessään Corrente-ryhmään, johon hän liittyi vuonna 1939. Ryhmään kuuluivat myös Renato Guttuso, Emilio Vedova, Renato Birolli, Ennio Morlotti, Ernesto Treccani ja Giuseppe Migneco, ja se halusi taiteellaan taistella barbarismia ja tyranniaa vastaan. Picasson Guernica oli ryhmälle niin symbolisesti kuin esteettisestikin tärkeä esikuva. Samana vuonna Cassinari voitti Littorialin palkinnon. Vuonna 1941 hän järjesti Elio Vittorinin avustuksella ja tuella ensimmäisen oman näyttelynsä, jossa oli esillä Rosa Birollin muotokuva (Portrait of Rosetta), Bergamo-palkinnon voittaja.
Seuraavaa vuosikymmentä leimasivat kansainväliset pyrkimykset ja yhteistyöhankkeet. Monien ihailemiensa modernien taiteilijoiden – Cézannen, Matissen, Picasson, Van Goghin tai Modiglianin – tavoin myös Cassinari tunsi vetoa Ranskaan ja sen taide-elämään. Monista aikalaisistaan poiketen Cassinari ei kuitenkaan valinnut määränpääkseen Pariisia vaan Antibesin, jossa hän asui vuosina 1949–1952. Ranskan rannikko sopi paremmin taiteilijan välimerelliselle mielenlaadulle ja osoittautui inspiroivaksi asuinpaikaksi, joka tarjosi mahdollisuuksia. Hän tapasi aikakautensa taiteilijoita, kuten Chagallin, Matissen, Braquen ja Picasson, jotka henkilökohtaisesti pyysivät häntä esittelemään teoksiaan antibesilaisessa museossa.
Kansainvälisellä ajanjaksollaan Cassinari piti lukuisia näyttelyitä ja osallistui erilaisiin biennaaleihin. Vuodesta 1949 lähtien Cassinarilla oli useita näyttelyitä Amerikan mantereella. Yksi näyttelyistä oli 1900-luvun italialaista taidetta käsittelevä Twentieth-Century Italian Art New Yorkin modernin taiteen museossa (MoMA). Vuonna 1950 hän osallistui ensimmäistä kertaa Sicilyn biennaaliin viidellä maalauksella. Hän osallistui uudelleen vuonna 1952 (voittaen Italian maalaustaiteen Grand Prize -palkinnon), 1956, 1960, 1962 ja 1964. Vuonna 1951 hän uskaltautui Skandinaviaan Göteborgin, Helsingin, Oslon ja Kööpenhaminan kaupungin yhdessä järjestämään moderneja italialaistaiteilijoita esittelevään näyttelyyn Italian Artists of Today. Samana vuonna hän osallistui Ranskan ja Italian yhdessä ensimmäistä kertaa järjestämään moderneja maalareita käsittelevään näyttelyyn Painters of Today ja voitti Taranto-palkinnon maalauksesta.
Vuosikymmenen aikana Cassinarista tuli italialaisen nykytaiteen synonyymi ja uuden sukupolven italialaistaiteilijoiden retrospektiivisten tai heitä esittelevien näyttelyiden vakiohahmo. Joitakin merkittäviä esimerkkejä ovat Ison-Britannian taideneuvoston vuonna 1956 järjestämä näyttely Italian Art of the 20th Century useissa Australian museoissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa Lontoossa, Plymouthissa ja Birminghamissa vuonna 1956 järjestetty Modern Italian Art, Columbia-yliopistossa, New Yorkissa, vuonna 1957 järjestetty Painting in Post-War Italy 1945–1957, Amsterdamissa ja Eindhovenissa järjestetty Moderne Italiaanse Kunst, Italian Paintings of Today -näyttely Lontoossa ja Peintres d’aujourd’hui France-Italie -näyttely Pariisissa (kaikki vuonna 1960). Myös Cassinarin vastarintahenki tuli esiin erilaisissa näyttelyissä, kuten Post-war II: Italian painting from ‘45 to ‘55 Estensen linnassa Ferrarassa tai Art and Resistance in Europe Galleria Civicassa Bolognassa ja Torinossa (1965).
1960-luvun puolivälissä alettiin järjestää retrospektioita. Vuonna 1965 Milanon Galleria Bergamini esitteli laajan valikoiman öljymaalauksia, veistoksia ja vesiväritöitä. Busto Arsizion taidegalleria omisti Cassinarille antologisen näyttelyn vuonna 1981 luokitellen hänen öljymaalauksensa, piirustuksensa, veistoksensa ja litografiansa. Hänen kotikaupunkinsa seurasi kaksi vuotta myöhemmin järjestämällä Palazzo Farnesessa Gian Alberto Dell’Acquan ja Giovanni Anzanin kuratoiman 150 teoksen retrospektion.
Cassinari kuoli ateljeessaan Milanossa vuonna 1992, mutta hänen elämäntyötään on vaalittu useissa postuumeissa näyttelyissä.
