Valerio Adami syntyi Bolognassa vuonna 1935. Häntä pidetään usein italialaisena maalarina, jonka ranskalaisvaikutus on selkein ja tunnetuin. Adami opiskeli aluksi Felice Carenan ateljeessa, mutta muutti pian Milanoon opiskelemaan Breran kuvataideakatemiassa lähinnä antiikin ja uusklassista maalaustyyliä. Valmistuttuaan hän sai työpaikan Achille Funin ateljeesta, jossa hän työskenteli vuosina 1951–1954 piirtäen lähes kahdeksan tuntia päivässä ja jakaen varhaiset ekspressionismin innoittamat teoksensa työtovereidensa kanssa. Adami jätti kuitenkin nopeasti nämä vaikutteet taakseen pyrkiessään määrittelemään omaa ainutlaatuista visuaalista identiteettiään. Hänen tyylilleen olivat tyypillisiä paksuilla mustilla ääriviivoilla rajatut värilliset muodot, jotka olivat sävyltään tasaisia ja varjottomia. Hänen historiallisilta vaikutteiltaan surrealistinen tyylinsä tuo mieleen myös sarjakuvakirjat ja -stripit, kirkon lasimaalaukset ja japanilaiset vedokset, jotka saavuttivat taidepiireissä suuren suosion heti ilmaannuttuaan 1800-luvun lopulla.
Vuonna 1955 Adami vieraili Pariisissa ensimmäistä kertaa, ja vierailu loi pohjan hänen vahvalle siteelleen Ranskan pääkaupunkiin. Vierailun jälkeen hän vietti puolet ajastaan Roomassa ja puolet valojen kaupungissa, jossa hän tutustui avantgarde-älymystön kermaan.
Adami nousi 1970-luvulla yhdeksi la nouvelle figuration -tyylisuunnan merkittävimmistä edustajista ainutlaatuisen jatkuvasti kehittyvän ja voimistuvan kuvallisen tyylinsä ansiosta. Kylläiset ja runsaat värit eivät jätä sijaa epäselvyydelle tai keskeneräisyydelle. Katsojan on nähtävä hänen töidensä esittävää luonnetta pidemmälle ymmärtääkseen hänen kuviaan pikemminkin perseptiivisinä uudelleenkonfigurointeina kuin visuaalisina viittauksina. Hänen maalauksensa ovat kannanottoja: kirjallisuuteen, matkoihin, runouteen, musiikkiin ja ennen kaikkea henkilökohtaiseen ja kollektiiviseen muistiin. Tämä näkyy hänen muotokuvissaan kuuluisista henkilöistä (James Joyce, Freud ja Walter Benjamin) ja kuvauksissaan historiallisista tapahtumista ja maisemista (Ranskan vallankumous).
Kuvaamalla kollektiivista alitajuntaa Adamista tuli mielenkiintoinen aihe merkittäville esteetikoille, kuten Jacques Derridalle, Gilles Deleuzelle tai Jean-François Lyotardille. Viimeksi mainittu jakoi Adamin tuotannon kronologisiin jaksoihin: 1960-lukuun, 1970-lukuun ja konsumerismin vaikutukseen kehoon ja mieleen sekä 1980-lukuun ja moderniin renessanssiin, rakkausmuistoihin, halun metamorfoosiin sekä eron ja kuoleman monumentteihin.
Hänen teostensa määräävää laatua ylistettiin useaan otteeseen maailmalla. Esimerkkinä voidaan mainita hänen monumentaalinen retrospektionsa Pompidou-keskuksessa vuonna 1985 tai Grand Palais’ssa vuonna 2008. Ne osoittivat Pariisin adoptoineen hänet yhtä vahvasti kuin hän adoptoi Pariisin.
1970-luvun lopulla Adami siirtyi selkeästi laajamittaisiin töihin, joista ensimmäinen tuli Madisonissa, Wisconsinissa, sijaitsevaan First National City -pankkiin (1973–1974). Sitä seurasi lasityö Vitry-sur-Seinessä (1985); teos Théâtre du Châtelet’lle Pariisissa (1989); monumentaaliset maalaukset Gare d’Austerlitz -asemalla Pariisissa (1992) ja teos Park Hyatt Tower -hotellissa Tokiossa (1993–1994).
Uransa loppupuolella Adami keskittyi piirustukselle omistetun säätiön perustamiseen Meinassa, Italiassa.
