Helena Almeida oli arvostetun portugalilaisen kuvanveistäjä Leopoldo de Almeidan tytär. Nuorena hän työskenteli isänsä rinnalla tämän ateljeessa kehittäen luovuuttaan ja taidemakuaan. Hän hioi ja petrasi näitä luontaisia vaistojaan Lissabonin yliopistossa, josta hän valmistui vuonna 1955. Hän kehitti ilmaisuaan varhaisista kuvallisista kokeiluistaan mustavalkoisen valokuvauksen ilmaisullisen potentiaalin löytämiseksi. Vuonna 1964 hän sai apurahan matkustaakseen Pariisiin. Siellä hän jatkoi ilmaantuvien
materialististen ja konseptualististen suuntausten havainnoimista ja niihin tutustumista.
Tänä aikana hänen taiteensa (kuten Lucio Fontanankin taide) haastoi kuvallisen tilan näennäisyyden. Metadiskurssissa Almeida korosti maalauksen luontaista materialistisuutta hyökkäämällä kankaan kimppuun. Siinä missä Fontana leikkeli kangasta, Almeida antoi kankaan irrota rungosta paljastaakseen sen. Perspektiiviset ja materiaaliset rakenteet purettiin, kumottiin ja järjestettiin uudelleen.
Vuodesta 1975 lähtien hänen teoksissaan yhdisteltiin eri tekniikoita ainutlaatuisella tavalla. Maalaus-, valokuvaus- ja performanssitaide esiintyivät rinnakkain risteävissä teoksissa, jotka kyseenalaistivat niille tyypilliset rajat.
Seuraava vuosikymmen erottui hänen teoksissaan laajana kehon taiteellisena läsnäolona ja lisääntyneenä teatterimaisena performatiivisuutena. Näyttämöllepanon taide ja Almeidan esitykselliset kunnianhimot korostuivat seuraavina vuosina ja huipentuivat vuoden 2000 paikkeilla sarjaan nimeltä Seduce, jossa raajat (erityisesti maahan kosketuksissa olevat kädet ja jalat) kuvaavat odotuksia ja keskittymistä sekä tietenkin teoksen nimen mukaisesti viettelystä. Useat kriitikot ovatkin luokitelleet hänet kehotaiteilijaksi tämän visuaalisen kielen ja metodologian uudelleensuuntauksen vuoksi. Vaikka Almeidasta tuli oman taiteensa aihe, oli hän järkkymättömästi sitä mieltä, ettei hänen teoksensa olleet omakuvia. Teoksissa kuvattu keho oli universaali eikä hänen oma kehonsa. Hän totesikin usein, että hänen taiteensa oli yhtä kuin hänen kehonsa ja hänen kehonsa oli yhtä kuin hänen taiteensa. Hän löysikin uudenlaisen tavan käsitellä tuotantonsa perustavanlaatuista kysymystä: kuinka kehosta ja sen liikkeestä tulee taideteos? Tämän taustaa vasten on selvää, kuinka yhtenäinen ja johdonmukainen hänen tuotantonsa todella oli.
Vuoden 2007 paikkeilla hän lisäsi valokuviinsa veistoksellisia sävyjä käyttämällä monumentaalisia mittakaavoja, jotka leikittelivät etäisyyksillä ja tulkinnalla ja sillä, mikä oli nähtävillä ja mikä piilossa.
Näin pitkän uran jälkeen ei olekaan ihme, että Almeida nousi Portugalissa performanssi-, käsite- ja kehotaiteen keskeiseksi hahmoksi edustaen maataan ja perintöään maailman tärkeimmissä kulttuurinäyttelyissä, kuten Wienin biennaalissa.
