Carlo Guarienti syntyi Trevisossa vuonna 1923. Hän löysi 15-vuotiaana saven ja sen tarjoamat muovailumahdollisuudet. Guarienti oli hyvin kiinnostunut arkkitehtuurista ja historiallisista monumenteista, ja tämä intohimo oli mukana monissa hänen lapsuusajan haaveissaan. Siitä huolimatta nuori Guarienti päätti opiskella lääketiedettä. Uravalinta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä jo vuonna 1949 hän oli pettynyt opintoihinsa ja päätti omistautua vain maalaukselle. Hänen aikansa lääketieteen tiedekunnassa ei kuitenkaan ollut täysin hyödytöntä, sillä hän laajensi ymmärrystään morfologiasta, anatomiasta ja biologiasta sekä erilaisista poikkeavuuksista. Guarientin ura noudatti siitä lähtien tietoista riippumattomuutta. Picasson ja Giorgio de Chiricon teoksista saadut vaikutteet ja abstraktisuuden kasvava suosio sodan jälkimainingeissa eivät estäneet häntä pitämästä kiinni hänelle läheisestä italialaisesta metafysiikan perinteestä.
Guarienti vietti 1940-luvulla aikaa Espanjassa ja Pariisissa, joissa hän loi ja esillepani joitakin erinomaisia teknisiä teoksia. Rooma tarjosi vuodesta 1956 alkaen puitteet merkittävälle taiteelliselle siirtymälle, joka alkoi teoksesta Birth of a Still Life. Menneisyys ja nykyisyys kietoutuivat toisiinsa monitahoisten viittausten ja alluusioiden kautta. Ajan kuluminen ja ajantaju sekä muistin käsite muodostivat Guarientin uran perusteeman. Esineet ja yksilöt olivat näiden ohimenevien heijastusten toistuvia aiheita. Eri aikakausien esineet esiintyivät rinnakkain yhä hirvittävämpien hahmojen muodostamien anakronisten kokonaisuuksien kuvallisissa metaforissa heijastaen nykyään italialaisena uusavantgardena pidettävää tyylisuuntaa.
1970-luvulla tapahtui jälleen radikaali muutos. Guarientin esittävät elementit muuttuivat entistä arvoituksellisemmiksi ja vääristyneemmiksi. Aina kun uudenlainen logiikka näytti saavan jalansijaa, sen haastoi välittömästi rakenteellista laatua parantava materiaalien käyttö. Kipsi, hiekka ja muut yksinkertaiset elementit, kuten seinän kappaleet, tarjosivat taiteilijan teoksille rakeisen kosketuspinnan. Nämä elementit toivat teoksiin omat riistetyt, hajanaiset ja jopa rikkonaiset muistonsa haastaen katsojan kohtaamaan oman ahdistuksensa, yksinäisyytensä, epäilyksensä ja emotionaaliset vaikeutensa.
Guarientin varhainen rakkaus arkkitehtuuria kohtaan on tullut jatkuvasti esiin fyysisesti ja filosofisesti hänen teoksissaan. Hän on ilmaissut sitä selkeästi pintapaperien, materiaalien ja hajanaisten tuotantojen, muistojen, artefaktien, rakennelmien ja raunioiden kautta. Erityisesti 1990-luvulla sisä- ja ulkotilat asettuivat vastakkain. Siinä mielessä hänen osallistumisensa vuoden 1984 taiteen ja arkkitehtuurin näyttelyyn Pompidou-keskuksessa Pariisissa ei tullut yllätyksenä.
Aiemmin niin vääristyneet hahmot ja maisemat ilmestyivät uudelleen hänen myöhempään tuotantoonsa palvellen samaa ajallista tutkimusta, mutta nyt tunnelmaltaan pehmeämmän runollisina.
