Eduardo Batarda syntyi vuonna 1943 Coimbrassa Eduardo Manuel Batarda Fernandesiksi. Keskeytettyään opintonsa lääketieteellisessä Batarda ilmoittautui Lissabonin kuvataideakatemiaan (1963–1968), josta hän valmistui kahdesta peräkkäisestä maalaustaiteen koulutusohjelmasta vuosina 1967 ja 1968. Valmistuttuaan hänet kutsuttiin Portugalin asepalvelukseen (tykistö), jossa hän toimi upseerina vuosina 1968–1971. Tämän jälkeen hän suoritti kolmivuotiset jatko-opinnot Lontoossa sijaitsevassa Royal College of Art -yliopistossa (1971–1974) Calouste Gulbenkian säätiön apurahan turvin. Hän suoritti yliopistossa maisterin tutkinnon, ja hänelle myönnettiin Sir Alan Lane- ja John Minton -palkinnot.
Batarda siirtyi käyttämään akryylivärejä heti, kun ne rantautuivat Portugaliin vuoden 1965 tienoilla. Näillä kylläisillä väreillä hän maalaisi monimutkaisia ruutupohjaisia teoksia, jotka muistuttivat asettelultaan sarjakuvia. Kaikissa ruuduissa käsiteltiin eri teemaa, mikä mahdollisti keskenään ristiriitaisten aiheiden ja diskurssien tasa-arvoisen rinnakkaiselon saman teoksen puitteissa. Populaarikulttuuri ja -kuvasto vaikutti Batardan taiteeseen hänen suorittaessaan jatko-opintoja Lontoossa, sillä sen aikaisessa brittiläisessä pop-taidesuuntauksessa oli tyypillistä yhdistellä toisista yhteyksistä irrotettuja kuvaleikkeitä omaperäisiksi ja toisinaan jopa surrealistisiksi kokonaisuuksiksi. Batarda käytti tätä tilaisuutta hyväkseen parantaakseen vesiväritekniikkaansa ja pyrki värikylläisten pigmenttien käytöllä jäljittelemään amerikkalaisia sarjakuvia, jotka toimivat hänen innoituksenlähteenään.
Temaattisessa mielessä Batarda käytti erotiikkaa välittääkseen yhteiskunnallista piilokritiikkiä. Hänen tuotantonsa aiheuttikin tästä syystä melkoista polemiikkia ja vastalauseita erityisesti hänen vuonna 1966 Lissabonin National Society of Fine Arts -seurassa järjestetyn näyttelyn tiimoilta. Skandaali ei kuitenkaan tuhonnut hänen alkavaa uraansa vaan toimi ponnahduslautana, kuten hänen monille aikalaisilleenkin. Muut näyttelyt, kuten Galeria Bucholzissa vuonna 1967 pidetty Novas Iconológicas ja vuonna 1977 pidetty O Erotismo na Arte Moderna, vahvistivat Batardan provokaatioon tähtäävän strategian ja keräsivät kielteisiä reaktioita sekä lehdistöltä että yleisöltä. Vuonna 1975 maalattu teos No Chão Que Nem Uma Seta kuvaa kenties parhaiten tämän ajanjakson kriittisyyttä.
1980-luvulla taiteilija palasi käyttämään akryylivärejä ja ryhtyi kerrostamaan yhä paksumpia maalikerroksia luodakseen jo itsessään vaikuttavan väripinnan. Tälle pinnalle taiteilija vähitellen maalasi ja kaiversi kryptisiä viestejä. Myöhemmin Batarda siirtyi narratiivisesta tyylistä eteeriseen abstraktioon, jossa piilomerkitykset tutkivat linjan, liikkeen, värin ja tilan luonnetta. Esimerkki tällaisesta teoksesta on vuonna 1984 maalattu Néctar. Suunnilleen samoihin aikoihin hänestä tuli Porton kuvataidekorkeakoulun professori.
Lukuisat retrospektiivit ovat osaltaan varmistaneet Batardan pysyvän vaikutuksen ja arvostuksen: 1975 Calouste Gulbenkianin säätiö, Lissabon; 1998 Modern Art Centre, Calouste Gulbenkianin säätiö, Lissabon; 2009 Manuel de Brito Art Centre, Algés, Oeiras (Lissabon); 2011 Serralves-museo, Porto; 2010 Modern Art Centre, Calouste Gulbenkianin säätiö, Lissabon; 2016 Lisbon City Museum, Lissabon.
