Geta Brătescu syntyi Ploieștissa vuonna 1926. Vuonna 1945 hän aloitti opintonsa Bukarestin yliopistossa, jossa hän opiskeli sekä humanistisessa tiedekunnassa (1945–1949, George Călinescun ja Tudor Vianun ohjauksessa) että kuvataideakatemiassa (Camil Ressun ohjauksessa). Brătescu ei kuitenkaan saanut suoritettua kuvataideopintojaan loppuun, sillä vastikään valtaan noussut kommunistihallitus päätyi erottamaan hänet yliopistosta, koska hänen katsottiin olevan etuoikeutetussa sosiaalisessa asemassa. Sinnikäs ja peräänantamaton Brătescu löysi töitä Secolul 20 -lehden taidetoimittajana, kuvittajana ja animaattorina sekä Uniunea Artiştilor Plastici din România -taiteilijaliiton informaatikkona. Jälkimmäinen tehtävä mahdollisti sen, että hän matkusti ympäri Romaniaa ja ulkomaillekin. Brătescu teki opintonsa loppuun Institutul de Arte Plastice ”Nicolae Grigorescu” -taideinstituutissa, josta hän valmistui vuonna 1971. Myöhemmin vuonna 2008 hän sai kunniatohtorin arvon Universitatea Națională de Arte Bucureștilta. Brătescu joutui luovimaan sodanjälkeisen vapauden ja kommunistisen sensuurin ristiaallokossa, ja monien aikalaistensa tavoin hän haki turvaa eristäytymisestä ja teki ateljeestaan suojaisan luovan tilan. Tämän ateljeen fyysisen ja henkisen version oli oltava läpäisemätön sosiopoliittisille diskursseille. Tuloksena oleva estetiikka oli luonnollisesti henkilökohtaista, käsintehtyä, yksinkertaista ja arkipäiväistä.
Tältä aikakaudelta on peräisin hätkähdyttävä teossarja Censored Self-Portrait, jossa taiteilija esitti itsensä suu ja silmät paperisuikaleilla peitettynä. Yllättävää kyllä, tämä omaehtoinen sensuuri inspiroi Brătescua pitkään. Mainittakoon erityisesti taiteilijan 1990- ja 2000-luvulla sokkona tekemät piirustukset, jotka itsessään ovat malliesimerkkejä kontrolloidun vapauden harjoittamisesta. Hänen ateljeensa oli luovana tilana sekä suojapaikka että ponnahduslauta, mistä hän kertoi tunnetuimmassa elokuvassaan, jonka nimi oli hillitysti The Studio ja jonka hän teki yhdessä Ion Grigorescun kanssa vuonna 1978. Elokuva on reaaliaikaista pohdiskelua tyhjästä ja täytetystä tilasta kehon liikkeiden ja manipulointien avulla. Hänen muita performatiivisia elokuviaan ovat Self-Portrait, Towards White (1975) ja From Black to White (1976).
Tilan kautta Brătescu samanaikaisesti tarkastelee ja havainnollistaa käsitystään naisen herkkyydestä ja sitä, miten naiset käyttävät tilaa ja kokevat sen. Hänen seinäinstallaationsa No to Violence (1974), jossa on materiaalina sidoksia, on näyttävä esimerkki tästä taiteellisesta tutkimustyöstä, kun taas teokset tai sarjat, kuten Mother Courage (1965), Portraits of Medea (1979), Mothers (1997) ja Women (2007) tarjoavat eksplisiittisemmän näkökulman aiheeseen.
Seuraavalla vuosikymmenellä Brătescu jatkoi tilaa ja paikkaa koskevaa havainnointiaan ja otti tekstiilit käyttöön taiteellisena materiaalina. Hän kuvaili silloista prosessiaan ”ompelukoneella piirtämiseksi”. Yleisemmällä tasolla hän lainaa inspiraatiota erilaisista lähteistä aina matkustamisesta kirjallisuuteen ja muuntaa ne herkiksi muodoiksi, jotka koostuvat epäröivistä viivoista.
Vuonna 2017 Brătescu edusti isänmaataan Romaniaa 57. Venetsian biennaalissa, jonne hän oli osallistunut kahdesti aikaisemminkin osana kansallisia ryhmänäyttelyjä vuosina 1960 ja 2013. Samana vuonna Romanian presidentti myönsi hänelle Ordinul naţional Steaua României kunniamerkin. Brătesculla oli vuonna 2017 myös kattava takautuva näyttely (vasta neljäs Romanian ulkopuolella) Gentissä, Belgiassa, (Museum of Fine Arts). Merkittäviä yksityisnäyttelyjä olivat muun muassa: Neuer Berliner Kunstverein, Berliini, Saksa (2018); Hauser & Wirth, Los Angeles (2018) ja New York, Yhdysvallat (2017); Camden Art Centre, Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta (2018); Hamburger Kunsthalle, Hampuri, Saksa (2016); Tate Liverpool, Liverpool, Yhdistynyt kuningaskunta (2015) ja Berkeley Art Museum and Pacific Film Archive, Berkeley, Yhdysvallat (2014).
Brătescu kuoli Bukarestissa vuonna 2018.
