Jozef Jankovič syntyi vuonna 1937 Bratislavassa. Hän opiskeli vuosina 1956–1962 professori Jozef Kostkan johdolla Bratislavan taide- ja muotoiluakatemiassa. Uusrealismin innoittamaa varhaistuotantoa kuvaa parhaiten veistoksellisuus ja suuri avoimuus julkisiin tiloihin ja niiden arkkitehtonisiin rakenteisiin nähden. Hänen maineensa kasvoi tasaisesti jo ennen valmistumista. Hänen töitään oli silloin ollut esillä sekä kotimaassa että Unkarissa, Puolassa, Italiassa ja Ranskassa. Jankovič koki kuitenkin nopeasti, että hänen taidettaan vastustettiin poliittisesti. Hänet merkittiin mustalle listalle Prahan kevään ja normalisoitumisen aikana (hän erotettiin kansallisesta taiteilijaliitosta). Jankovič ei suostunut tukkimaan suutaan ja luopumaan toivosta vaan alkoi tutkia työssään sensuuria ja autoritaarista puuttumista kulttuuriin ja tiedotusvälineisiin.
Hän oppi sensuurin ansiosta uusia tapoja tehdä taidetta, kuten tietokonegrafiikkaa, kuvamanipulointia ja jopa korutaidetta.
Tämä alkoi jo vuonna 1968, jolloin Jankovič kapinoi yleisiä käytäntöjä vastaan virallisissa mielenosoituksissa, joissa kansalaisia kannustettiin pitämään näkyvillä Vladimir Leninin, Karl Marxinin ja Joseph Stalinin tyylisten johtohahmojen kuvia. Private manifestissa Jankovič korvasi oletetut poliittiset henkilöt pop-taiteen tyyliin tehdyillä omakuvilla. Kuvat oli kiinnitetty jalustana toimivan ihmiskehoa kuvaavien veistosten päälle. Hänen valitsemansa tyyli oli täysin sosialistisen realismin vastainen. Jankovič kritisoi taiteessaan aluksi sensuuria ja henkilökulttia. Hän puolusti tiukan hallinnon alla olevaa nimetöntä massaa.
Hänen taistelunsa jatkui vuonna 1972 ensimmäisellä arkkitehtonisella ja dystooppisella sarjalla. Siinä suhtauduttiin ironisesti Tšekkoslovakian normalisoitumisprosessiin. Hän rinnasti vankiloiden, kuulusteluhuoneiden ja kidutuskammioiden kaltaiset eristystilat hallituksen rakennuksiin, toimistoihin ja odotustiloihin. Tässä sarjassa esiteltiin myös yksi Jankovičin pääaiheista: ihmishahmo. Ihmiset ovat vain pelkkiä numeroita. Heitä näkyy kaikkialla, joko kokonaisina tai osissa irrallisina raajoina.
Jankovičin työn sairaalloinen vetovoima kasvoi käsi kädessä hänen politisoitumisensa kanssa. Hänen aiheidensa raskautta lieventää absurdi mutta silti traaginen keveys. Hänen hahmonsa eivät suinkaan ole passiivisia. Ne yrittävät vastustaa usein tukahdutettuja kohtaloitaan, mutta siitä ei ole paljoakaan hyötyä. Vastauksena propagandataiteen valheisiin hän ei kuvaa hahmojaan sankareina kuten oli tapana vaan uhreina, joita heistä oli tullut. Hän tuki omien kokemustensa perusteella ihmisoikeuksia yli rajojen ja puolusti sorrettuja, äänettömiä ja syrjäytyneitä henkilöitä riippumatta siitä, mistä he tulivat.
Jankovič oli vuosina 1994–2007 Bratislavan taide- ja muotoiluakatemian professori.
