Barjola syntyi vuonna 1919 Torre de Miguel Sesmerossa Badajozin provinssissa maatilatyöntekijöiden perheeseen ja siirtyi opiskelemaan Badajozin kaupunkiin kuvataide- ja käsityökouluun vuonna 1934. Espanjan sisällissodan traagiset tapahtumat Barjolan nuoruudessa jättivät häneen pysyvän leiman, joka osittain heijastui hänen myöhemmissä teoksissaan. Vuonna 1943 hän muutti Madridiin jatkamaan opintojaan. Barjola aloitti opinnot San Fernandon kuninkaallisessa kuvataideakatemiassa, jossa hän osallistui ainoastaan puuveistos- ja kaiverrustunneille, ja kävi luennoilla myös Círculo de Bellas Artesissa (kuvataidepiiri). Hän vieraili usein Reproducciones Artísticas -museossa ja Pradossa, jossa hän jäljensi Velázquezin Hovinarrit-kokoelmaa ja maalasi tulkintoja Goyan, El Grecon ja Hieronymys Boschin tauluista. Hän teki ensimmäiset kaiverruksensa ja ansaitsi elantonsa kuvanveistäjänä Grandan ateljeessa. Barjolan 1940-luvun jälkipuoliskon teoksissa kuvattiin esikaupunkien perinteisiä näkymiä ja henkilöhahmoja. Tyylisuuntana oli naturalismi, jossa oli jo mukana jonkin verran ekspressionistisia piirteitä.
Vuonna 1950 hän päätti keskittyä täysin maalaamiseen ja järjesti vuonna 1957 Galeria Abril -galleriassa Madridissa ensimmäisen oman näyttelyn, jossa maalausten aiheina olivat ihmishahmot. Hän itse kertoi näin: ”Aloitin silloin henkisemmän syklin, jossa tyylisuuntana oli kubismi synkronoituna ekspressionismiin, jota en koskaan jättänyt”. Samana vuonna hän asui kolme kuukautta Belgiassa, jossa Ensorin maalaukset tekivät häneen suuren vaikutuksen. Sitten hän matkusti Pariisiin ja innostui Matissen, Soutinen, Rouaultin ja Staëlin teoksista. Barjolo järjesti oman näyttelyn Galerie du Théâtre -galleriassa Brysselissä ja osallistui siellä myös Galerie Vallovra -galleriassa järjestettyyn yhteisnäyttelyyn.
Vuonna 1959 hänen tyylinsä muuttui hiukan abstraktimmaksi ja väreiltään vähemmän hillityksi. Esineet tai ihmishahmot ovat tunnistettavissa, ja teokset on nimetty niiden mukaan. Hahmot koostuvat suurista niukkavärisistä paloista tai täplistä, jotka on rajattu muutamilla ääriviivoilla. Taiteilija kommentoi tyylisuunnan muutoksen merkitystä hänelle itselleen: ”Olin kyllästynyt tähän symbioosiin ja siirryin abstraktionistiseen jaksoon, josta pystyin vetämään johtopäätöksiä, joiden ansiosta osasin nähdä tilan selkeästi. Vaihe oli lyhytaikainen, koska olin aina kiinnostunut sisällöstä. Tämä oli loogista, sillä abstrakti taide on vain esteettistä”.
Vuonna 1960 Barjolo sai Juan March -säätiön myöntämän palkintoapurahan opintojen jatkamiseksi ulkomailla. Vuonna 1964 hänen maalaustaiteensa muuttui erittäin ekspressiiviseksi. Aiheiden ja henkilöhahmojen viheliäisyys ja hirviömäisyys korostuivat hänen piirroksissaan ja maalauksissaan. Hän vahvisti värisävyjä käyttämällä mustaa, karmiinia ja vihreää vahvassa kontrastissa ja hahmotteli muodot epäsäännöllisten ja kulmikkaiden ääriviivojen avulla. Maalauksiin ilmestyi jossain määrin surrealistisia komponentteja, ja niiden hahmoilla oli epämuodostumia erityisesti käsissä ja päässä.
Vuodesta 1967 alkaen hän hylkäsi karkeat impastot ja alkoi suosia intensiivisten värien latteampia sävyjä, mikä tuo hänet tietyiltä osin lähemmäksi pop-taidetta. Tällä ajanjaksolla jotkut hänen tuotannossaan jatkuvasti toistuvat asenteet ja piirteet tulivat vielä selvemmiksi, kuten ironia, sarkasmi, rumuus, rahvaanomaisuus ja pahaenteisyys. Barjolan taide muuttui 1970-luvulla jälleen ekspressionistisemmaksi, ja se sai vaikutteita informalismista ja Baconin, Kooningin ja Picasson tuotannosta. Jotkut hänen vuosikymmenen alun teoksistaan sisälsivät yhteiskunnallista ja poliittista kritiikkiä. Niissä kuvattiin kuolemaa ja kollektiivista väkivaltaa kuten ampumisia ja joukkomurhia ja tuomittiin sortohallinto. Teosten kuvallinen ilmaisu oli laaja-alaisempaa kuin aiemmissa vaiheissa.
