Kęstutis Grigaliūnas syntyi Kaunasissa vuonna 1957. Vuosina 1976–1982 hän opiskeli graafista suunnittelua ja graafisen materiaalin valmistusta Liettuan valtion taideinstituutissa imien itseensä inspiraatioita ja vaikutuksia, joita hän herättelee alati muuttuvilla ja ironisilla keinoilla.
Olipa kyse sitten maalaamisesta tai kuvanveistosta, Grigaliūnasin uteliaisuus ja kyky viitata ja lainata johti siihen, että hän omaksui henkilökohtaisen tulkinnan taiteelliselle fragmentille. 1900-luvun alusta lähtien nykytaiteessa on tarkasteltu tätä fragmenttia osana kokonaisuutta, synekdokeeta, joka on joko osa kokonaisuutta tai pyrkii muodostamaan kokonaisuuden. Grigaliūnasille fragmentti on kuitenkin itsenäisesti irrallisena kokonaisuutena täysin omavarainen siihen pisteeseen saakka, kun se voi syrjäyttää sen kokonaisuuden, josta se lähti irti. Yksityiskohdan, osan ja palan avulla taiteilija reflektoi suurempaa kuvaa arvostellakseen sitä eikä päinvastoin.
Vaikka hänen taiteensa on kuvaavaa, se ei ole koskaan antropomorfista. Jälleen ihmisyyden objektit ja välineet riittävät kuvaamaan henkilöitä, jotka manipuloivat niitä. Nämä aiheet antavat kolmitasoisia tulkintoja. Ensimmäisellä tasolla on se, mitä me näemme välittömästi. Toisella tasolla on yhteenpunotut intellektuellit ja kulttuuriset viittaukset, jotka toimivat metanarratiivina. Kolmannella tasolla sekä hänen maalauksissaan että veistoksissaan on nähtävissä materiaalinen ”kamppailu”. Fragmentin ylistäminen näkyy kaikissa Grigaliūnasin uran vaiheissa. Hän pitää näyttelyitä hyvin säännöllisesti – eli näyttää tuotantonsa osia – ja vaikka hänen nimensä on jo tunnettu, hän osallistuu kollektiivisiin näyttelyihin, joissa hän toimii osana laajempaa kokonaisuutta.
Kronologisesti katsottuna hänen aiemmat teoksensa ovat ironisemmin joviaaleja. Niissä lainataan usein muottien avulla sarjakuvien tai lastenkirjojen rohkeita värejä ja turvallisia muotoja piilevän huolen peittämiseksi. Poptaiteen, Fluxus-verkoston ja elokuvataiteen (esimerkiksi Eyes Wide Open) osalta taiteilija vaalii omaa kieltään ja käytännöllisten ja merkityksellisten viittausten henkilökohtaista verkostoaan. 1900-luvun puolivälissä optimiset illuusiot katosivat vähitellen ja visuaalinen saastuminen paljastaa sen, mikä on ollut aina läsnä: epävarmuus. Vuoden 2007 tienoilla kuolema aiheena ja motiivina tulee hyväksytyksi luovaksi elementiksi, sillä sen katsotaan tuovan merkitystä sinne, missä sitä ei ole.
