Salvo, Salvatore Mangione, syntyi Leonfortessa, sisilialaisessa Ennan maakunnassa vuonna 1947. Vuonna 1956 hänen perheensä muutti Cataniasta Torinoon, josta tuli hänen adoptiokaupunkinsa. Hän aloitti maalaamisen 1960-luvun alussa ja elätti itseään myymällä edullisia muotokuvia, maisemamaalauksia sekä Rembrandtin ja Van Goghin teosten jäljennöksiä. Vuonna 1963 hän osallistui kuvataiteen edistämisyhdistyksen 121. näyttelyyn Leonardon tyyliä jäljittelevällä piirustuksella, joka antoi jo varhaisessa vaiheessa osviittaa koko uran ajan jatkuneesta kiinnostuksesta renessanssin uudelleentulkintoihin.
Salvo yhdistettiin nuoresta lähtien 1960-luvun Torinon arte povera -liikkeeseen. Osallistuttuaan vuoden 1968 opiskelijamielenosoituksiin Pariisissa taiteilija palasi Torinoon kapinallisen kiihkon vallassa ja alkoi viettää aikaa arte povera -liikkeen jäsenten, kuten Giuseppe Penonen ja Germano Celantin, kanssa. Samoihin aikoihin hän jakoi ateljeen Alighiero Boettin kanssa, ja molemmat vaikuttivat vastavuoroisesti toistensa teoksiin. Puhtaasti taiteellisesta näkökulmasta Salvon tekstipohjaisella tyylillä oli enemmän yhtymäkohtia käsitetaiteeseen, erityisesti Joseph Kosuthin, Robert Barryn ja Sol LeWittin taiteeseen, jonka kautta hän haki omaa identiteettiään avoimen narsistisilla ilmauksilla. Hänen eräässä marmoriteoksessaan on signeeraus ”Io sono il migliore” (Olen paras). Itsensä etsimisestä ja narsistisen itsetyytyväisyyden tavoittelusta sekä hänen suhteestaan menneisyyteen ja kulttuurin historiaan tulikin olennainen osa hänen myöhempää tutkimustaan.
Vuonna 1973 Salvo teki ratkaisevan päätöksen: hän teki pesäeron käsitetaiteeseen ja löysi uudelleen maalauksen, jolle hän pysyisi uskollisena koko loppu-uransa ajan. Hänen teoksistaan tuli värikkäitä metafyysisiä maaseutu- ja kaupunkimaisemia, jotka toivat mieleen paitsi Giorgio de Chiricon myös Raphaelin, Cosmè Turan ja muut 1400-luvun mestarit. Ohimenevyys aiheena ja narratiivina tuli mukaan teoksiin suunnilleen samoihin aikoihin ja ilmeni arvoituksellisena nimileikkinä. Monet hänen teoksistaan on nimetty vuodenaikojen, kuukausien tai kellonaikojen mukaan.
Salvolla on ollut useita henkilökohtaisia näyttelyitä: Folkwangin museo, Essen (1977); Mannheimer Kunstverein (1977); Luzernin taidemuseo (1983); Boijmans Van Beuningenin museo, Rotterdam (1988); Nykytaiteen museo, Nîmes (1988); Villa delle Rose, Bologna (1998); Modernin taiteen ja nykytaiteen galleria, Bergamo (2002); Modernin taiteen ja nykytaiteen kansallisgalleria, Torino (2007); MASI – Museo d’Arte della Svizzera Italiana, Lugano, Alighiero Boettin kanssa (2017). Hän osallistui myös documenta 5 -näyttelyyn (1972) ja Venetsian biennaaliin vuosina 1976 ja 1988.
Salvo kuoli vuonna 2015. Taiteilijan antamien ohjeiden mukaisesti marmoriin tehty kaiverrus ”Salvo è vivo” (Salvo elää) (1973) muutettiin muotoon ”Salvo è morto” (Salvo on kuollut). Vuonna 2016 Mehdi Chouakri -galleria Berliinissä järjesti kunnianosoituksena taiteilijalle näyttelyn Salvo è vivo, jossa oli teoksia myös Haris Epaminondalta, Douglas Gordonilta, Morgan Tschiemberiltä, Jonathan Monkilta, Claudia ja Julia Mülleriltä, Bernd Ribbeckiltä ja Francesco Vezzolilta. Samana vuonna perustettiin Torinossa Salvolle omistettu arkisto, joka järjesti taiteilijalle omistetun Jonathan Monkin teosten näyttelyn. Vuonna 2017 järjestettiin Luganon MASI-museossa Bettina Della Casan kuratoima Salvon ja Alighiero Boettin yhteisnäyttely, ja seuraavana vuonna Dijonin konsortio isännöi Salvon teoksista koostuvaa näyttelyä L’Almanach 18. Niitä seurasi kaksi muuta henkilökohtaista näyttelyä: Norma Mangione -galleriassa Torinossa vuonna 2019 ja Gladstone Galleryssa, New Yorkissa, vuonna 2020.
