Sanja Iveković syntyi Zagrebissa vuonna 1949. Valmistuttuaan Zagrebin kuvataideakatemiasta vuonna 1971 hänestä tuli New Art Practice -sukupolven yksi johtavista jäsenistä, joka ensimmäisenä käsitteli nimenomaisesti feministisiä aiheita ja siihen liittyviä teorioita ensin Jugoslavian ja sitten Kroatian taidepiireissä. Ivekovićin ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä, joka järjestettiin vuonna 1970 hänen yhä opiskellessaan, oli reaktiivisesti värjättyjä putkia, joista näkyi pilkahduksia vuorovaikutteisista lavastusprosesseista, joista tuli hänen taiteensa tyypillinen ominaisuus. Olipa tekniikkana sitten valokuvaus, videotaide, kollaasi, kuvankäsittely tai suorat julkiset toimet ja esitykset, epäoikeudenmukaisten sosiaalisten nykytilanteiden haastaminen on hänen maailmanlaajuisesti arvostetun taiteen tekemisen ytimessä. Hän opetti filosofiaa Zagrebin yliopistossa vuosien 1975 ja 1991 välillä ja sitten Paris 8 University Vincennes-Saint-Denis -yliopistossa vuosina 1992–2003, minkä jälkeen hän toimi osaamisyksikön johtajana International College of Philosophy -oppilaitoksessa Pariisissa vuosina 2004–2010.
Tietoisena intellektuaalista liikkeestä hänen itsensä ja sukupolvensa takana Iveković perusti vuonna 1978 taiteilijakollega Dalibor Martinisin (toinen feministinen plastinen taiteilija) kanssa Podroom Galleryn tarjotakseen keskuksen luoville vertaisilleen.
Feminismillä on keskeinen asema Ivekovićin tuotannossa. Hänen teoksensa paljastavat, kyseenalaistavat ja käsitteellistävät naisten, heidän paikkansa (kommunistisessa tai kapitalistisessa) yhteiskunnassa, heidän asemansa median symboleina, heihin liittyvän esineellistämisen ja heihin kohdistuvan väkivallan. Vuodesta 1989 alkaen hän on dokumentoinut huolellisesti ja kriittisesti sitä, miten nämä aiheet ovat kehittyneet kommunistihallinnon murtumisen jälkeen ja siirryttäessä kapitalististen yhteiskuntajärjestyksen syntymiseen.
Sweet Violence -teoksessa (1974) käytetään taloudellisen propagandaohjelman aineistoa Jugoslavian valtion paradoksin hajottamiseksi. Jugoslavian valtio on asemoitunut fasistista totalitarismia vastaan, vaikka se samalla hyväksyy autoritaarisia rakenteita, jotka kehittyivät ”utopistiseksi kulutusmyönteisyydeksi”, kuten tätä ilmiötä usein kutsutaan.
Double Life (1975) ja Bitter Life (1975–1976) yhdistävät mediakuvat henkilökohtaisiin valokuviin, jotta voidaan vertailla ja rinnastaa julkisia ja yksityisiä piirejä. Performanssiteoksessa Triangle (1979) Iveković simuloi masturbaatiota parvekkeella Titon virallisen vierailun aikana Zagrebissa, kunnes poliisi soitti tämän ovikelloa. Performanssi muutettiin tämän jälkeen installaatioksi, joka koostui neljästä valokuvasta ja selittävästä kommentista. Sukupuolistereotypioita niin televisiossa kuin printtimediassakin analysoidaan teoksissa General Alert: Soap Opera (1995), Paper Women (1976–1977) ja Make Up-Make Down (1978). Hän tutkii sitä, miten politiikat vaikuttavat kollektiiviseen muistiin, teoksessa Personal Cuts (1982). Kyseessä on teossarja, jossa korostetaan demokratian merkitystä.
Iveković on 2000-luvulta lähtien jatkanut työskentelyä tämän kollektiivisen muistin osalta teoksissa Gen XX (1997–2001) ja The Nada Dimić File (2000–2002). Kyseessä on kaksi teossarjaa, jotka on osoitettu naisille, jotka osallistuivat Kroatian vastarintaan natseja vastaan mutta joiden nimet ovat unohtuneet.
Hänen taiteellisen panoksensa tunnustus kulminoitui vuonna 2012, kun hän sai kaksi takautuvaa näyttelyä: ensimmäinen oli modernin taiteen museossa (MoMA) New Yorkissa ja toinen Grand Duke Jean Museum of Modern Art -museossa (Mudam) Luxemburgissa.
