Tano Festa syntyi Roomassa vuonna 1938. Hänen taiteellisella urallaan oli oikeastaan kaksi alkua: ensimmäinen alku tapahtui, kun kuusivuotiaan Festan isä kannusti häntä aloittamaan maalausharrastuksen, ja toinen hänen aloittaessaan Rooman taideinstituutissa maalauksen ja valokuvauksen opinnot, joista hän valmistui vuonna 1957. Vahvaeleinen maalaustyyli teki eittämättömän vaikutuksen nuoreen Festaan, joka mainitsi vaikuttajinaan Twomblyn, Mattan, Tobeyn, de Kooningin ja Pollockin.
Hän sai ensimmäisen tilaisuuden esitellä töitään vuonna 1959 Galleria La Salitassa, Roomassa, osana Franco Angelin ja Giuseppe Uncinin ryhmänäyttelyä. Kaksi vuotta myöhemmin hän piti ensimmäisen henkilökohtaisen näyttelynsä samassa galleriassa. Festan ensimmäinen todellinen läpimurto tapahtui kuitenkin vuosina 1962–1964, kun hän osallistui The New Realism -näyttelyyn New Yorkissa Mario Schifanon, Enrico Bajin ja Mimmo Rotellan kanssa ennen osallistumistaan Venetsian biennaaliin.
Vuonna 1963 eli pian sen jälkeen, kun Festa oli saanut kansainvälistä näkyvyyttä, hän joutui kohtaamaan suuren surun. Hänen veljensä Francesco Lo Savio oli riistänyt itseltään hengen marseillelaisessa hotellissa. Tämä murhenäytelmä vaikutti syvästi Festan teoksiin, ja hän alkoi maalata ennennäkemättömällä rajuudella kastaen kätensä suoraan maaliin. Vimmainen luomisvoima kiihtyi kiihtymistään, kunnes se pysähtyi kuin seinään. Motivaation ja inspiraation puutteessa Festa ajautui huumeiden, alkoholin ja lääkkeiden pariin, putosi köyhyyden, epävarmuuden ja osaamattomuuden tilaan. Suurin osa 70-luvusta menetettiin tälle pimeyden aikakaudelle. Onneksi kuitenkin kutsu Venetsian biennaaliin vuonna 1980 sytytti hänen luovuuden kipinänsä uudelleen ja johdatti hänet Coriandoli-kauden tuotantoon. Pian seurasi uusia tilaisuuksia, kuten uutta taiteellista sysäystä tukeva näyttely Artisti Italiani1950 1983 vuonna 1982.
Varhaiskauden geometristen ja harmaiden asetelmien jälkeen Festa kääntyi graafisesta tutkimustyöstä ilmaisuvoiman puoleen. Hän teki niin tutkimalla arkisia esineitä kumotakseen niiden käytännön funktionaalisuuden maalauksellisin keinoin. Ovet, ikkunat ja ikkunaluukut ovat keskeisiä aiheita hänen tuotannossaan. Tällaisten esineiden valinta on merkittävää tulkinnan kannalta, koske ne symboloivat viestintää ja siirtymistä paikasta toiseen. Festa mitätöi esineiden käytännön funktion tekemällä niistä kaksiulotteisia kuvia, mutta säilyttäen pysyvän symbolisen merkityksen. Katsoja kokee maalauksen kuvitteellisen tilan havainnollisena siirtymänä vain kumouksellisuuden kautta. Festan jatkuva vuoropuhelu Michelangelon kanssa on samalla tavalla kerroksellista. Poptaiteelle tyypilliset lukemattomat viittaukset italialaiseen mestariin kertovat perinteestä, jossa riittää ammennettavaa ja uusia näkökulmia.
Roomalaiseen poptaidesuuntaukseen yleensä yhdistetty Tano Festa on kieltämättä kumouksellinen ja viihdyttävä taiteilija, tosin kenties odottamattomalla tavalla. Italialainen poptaide todella halkoo ’populaarin’ käsitteen. Siinä missä amerikkalaiset saattaisivat keskittyä tuotteisiin ja brändeihin, italialaiset kuluttavat kulttuurikuvia edelleen päivittäin jopa kirjaimellisesti. Festa käytti esimerkkinä suklaapatukkakääreitä, joissa oli Mona Lisan kuvia. Kulttuurin muuttuessa yhä teollistuneemmaksi ja kaupallistuneemmaksi Festa ja hänen kollegansa halusivat mieluummin määritellä renessanssitaiteen ikiaikaisia aiheita uudelleen mainoksiksi kuin mainostaa varsinaisia kuvia.
Hänen merkittävimpiä yksityis- ja ryhmänäyttelyitään ovat: 5 pittori – Roma 60: Angeli, Festa, Lo Savio, Schifano e Uncini, Galleria La Salita, Rooma (1960); Vitalità del negativo nell’arte italiana 1960/70, Palazzo delle Esposizioni, Rooma (1970); Venetsian biennaali (1964, 1978, 1980, 1984, 1993, 1995 ja 2013); The Italian Metamorphosis, 1943–1968, Guggenheimin museo, New York (1994); Minimalia: An Italian Vision in 20th Century Art, New Yorkin modernin taiteen museo (1999); Italics. Arte Italiana fra Tradizione e Rivoluzione, 1968–2008, Palazzo Grassi, François Pinault Foundation, Venetsia (2008), ja Chicagon nykytaiteen museo (2009).
